Taidottomien mutta röyhkeällä tavalla julkisuushakuisten tavisten marssi julkiselle areenalle on Suomessa tapahtunut hämmästyttävän lyhyessä ajassa. Tosi-tv-formaatit ja niihin estoitta heittäytyvät kilpailijat tuntuvat herättävän tunteita tutkijoissa ja kirjailijoissa.

Arto Salminen viimeiseksi jääneessä kirjassaan Kalavale: kansalliseepos, luo ennen näkemättömän tosi-tv-kisan, jossa Pertti Spede Pasasen kirjallinen reinkarnaatio Fisu-Hanski joukkoineen suunnittelee formaatistaan niin raa’an, ”että nuoret seuraa sitä camp-hengessä ja vanhempi väki paskat housussa.”  Ohjelma saa nimekseen Auschwitz.

Kilpailua varten kerätään kaksitoista vapaaehtoista eräänlaiseen keskitysleirikilpailuun, jossa eniten sähköiskuja kestävä kilpailija voittaa kaksisataatuhatta euroa. Ohjelmaidean yhteiskunnallista sanomaa nuori ja markkinahenkinen työntekijä luonnehtii seuraavasti: ”Me heijastetaan todellisuutta, tuodaan se kiteytettynä koteihin. Idolsit ja niiden rääväsuut tuomarit on meidän rinnalla pehmeitä kuin Pikkukakkosen Ransu. Me sublimoidaan syrjäytyminen, puristetaan työttömyyden henki aineeksi ja työnnetään se ruudun läpi koko valtakuntaan, jokaiselle sohvalle, luo köyhän niin kuin rikkahan” (2005, 37). Ohjelman tarkoitus on valaista yhteiskunnan pimeä puoli ja osoittaa mihin johtaa uusliberalistinen markkinatalous.

Fisu-Hanski epäilee, että he eivät saa tarpeeksi osanottajia ohjelman tekoon. Mutta ehdokkaiden löytäminen on helppoa. ”Kaikki lähiöt ovat täynnä sopivaa väkeä. Funtsaa niitä jonoja mitä Idolsiin oli. Siellä oli tuhansii muijii ja kundeja. Osa niistä oli valmiita mihin vaan. Ne haluu julkisuutta ku ne luulee että sillä tavalla ne pääsee veke slummista.” Osanottajat  profiloidaan korkeintaan kolmevitosiksi, sinkuiksi, köyhiksi, ahneiksi, kouluttamattomiksi ja ennen kaikkea huomattavan simppeleiksi. ”Mutta silti niiden pitää olla hyvävartaloisia, sellaisia sporttisen ja haluttavan näköisiä.” ”Ei tää homma toimi muuten. Liian viisaat ei suostu tällaiseen, ei ne viitsi heittäytyä uusiin tilanteisiin koko sydämellään, eikä ne kaipaa julkisuutta. Liian varakkailta puuttuu motiivi.. Ei ne tarvitse mitään pääpalkintoa, ei ne halua kekkuloida telkkarissa puoli-ilmaiseksi. Hyvännäköisiä niiden pitää olla sen takia että niitä on kiva kaikkien katsoa” (2005, 44)

Salminen tuo Stanley Milgramin kuuluisan 1960-luvulla tekemän sosiaalipsykologisen kokeen groteskiin tosi-tv:n kontekstiin. Jos Milgramin kokeessa mitataan auktoriteettiuskoa, niin Salmisen kehittelemässä kilpailussa kipinöi ihmisen ahneus. Kirjan lopussa jäävät mittelemään ja toisistaan selvää ottamaan kaksi potentiaalista Fisu-Hanskin perijää. Perintöä tehdessään Fisu-Hanski osoittaa liikemiestaitonsa loppuun saakka. Yhtiö tulee jäämään luoviin ja tuottaviin käsiin.

Salmisen yhteiskuntakritiikki on armotonta ja huumori mustaa. Sponsoriksi ohjelmaan pyydetään energiayhtiö Fortumia. ABB valmistaa sähkötuolin ilmaiseksi kunhan vaan saa tarransa näkyvälle paikalle. Keksitäänpä hakea hankkeelle ympäristömerkkiäkin.

Salmisen piirtämä kuva vanhenevasta viihdemogulista on surullinen, kaihoisa. Tarkoituksellisen huonosti naamioitu Spede Pasanen pilkkii kuvana lukijan mielessä. Fisu-Hanski kokee vieraantuneensa kaikesta ja kyhjöttää seinän vieressä työntekijänsä toimistossa kuin huru-ukko, lippis päässä ja tummat lasit silmillä. ”En juuri nähnyt mitään enkä mihinkään, en kai näkynytkään. Minä häämötin.” Fisu-Hanski ei tunne enää yhtiötä omakseen, ei kasvojaan eikä varsinkaan vanhenevaa ja jäykistyvää kehoaan.

Salmisen kirjassa tv-sarja näyttäytyy abstraktiona. Itse ohjelman merkitys on symbolinen, mutta konkreettinen hyöty lasketaan rahassa. Asenneavaruuden katsojasegmentit osoittavat, että Auschwitz kiinnostaisi asennevarmuudeltaan liikkuvia, aktiivisia kuluttajia. Ohjelma myydään Neloskanavalle jolloin tukimediaksi saadaan Iltasanomat, joka aloittaa juttusarjansa tekemisen kaksinaismoralistisesti kauhistelemalla ohjelmaa.

Mediajulkisuudesta on tullut kauppatavaraa. Julkkikset hyötyvät kaupankäynnistä saamalla julkisuudessa esiintymisestä rahaa ja työtilaisuuksia. Media puolestaan myy tuotteitaan julkkiksilla. Ja kun julkkiksia ei ole pienessä maassa tarpeeksi paljon, median on tehtävä niitä väkisin lisää. Kaupankäynti julkisuudesta saattaa kuitenkin saada irvokkaita piirteitä, kun varsinkin nuoren ja kokemattoman nuoren ihmiselämän nurjat puolet asetetaan julkisuuden alttarille.

Tosi-tv-ilmiön taustat ovat mietityttäneet viime aikoina kirjoittajia ja ajattelijoita enemmänkin. Pitkästymistä kirjassaan Filosofiset viuhahdukset (2007) pohtinut Jukka Hankamäki näkee nykymenon olemushuolen kiertämiseksi ja pakenemiseksi instrumentteihin ja metodeihin, joilla todellisuudesta koetetaan saada kaikki irti. Nykyihmisen maanisuuteen purkautuvan ahdistuksen myötä käytännölliset huolet karkaavat ja jäljelle jää pelkkä merkityksetön tuotteliaisuus. Hankamäki näkee aikamme ihmisen olevan olemassa enemmän tavaroita ja tuotantoelämää varten kuin ihmistä itseään varten.

Pitkästymisen taustalla pesii aggressio. Massakulttuuri on filosofian vihollinen juuri siksi, että se laistaa ajattelemisen vaivan. Hankamäen mielestä viihdytyksen kaipuu kertoo pitkästyneisyydestä, jonka takana on kyvyttömyyden, heikkotahtoisuuden ja vaikutusvallattomuuden kokemus ja juuri sen vuoksi myös padottua vihaa.

Nykyihmisen elämä näyttäytyy useissa arvioissa yltäkylläisenä ja moninaisuudessaan pitkästyttävänä paikkana. Kriitikoiden mukaan onkin vain kyse kvaliteetin häviämisestä. Laatu on korvautunut määrällä. Meille myydään itse asiassa aina yhtä ja samaa. Emme vain sitä huomaa. Tai emme välitä?