Batmania

 

 

Batmanin ystävät saavat kiittää ABC-yhtiön heikohkoa rahatilannetta siitä että heidän sankaristaan tuli 1960-luvun huippusuositun tv-sarjan päähenkilö. Teräsmiehen tai Dick Tracyn filmatisointi kun olisi tullut liian kalliiksi halpiksia tuottavan yhtiön kukkarolle.

Batmanin uutta tulemista edelsi parin vuosikymmenen mittainen kiinnostus supersankareita kohtaan Yhdysvalloissa. 1960-luvun alun Marvelin Ihmenelosten, Hämähäkkimiehen ja Hulkin menestyksen myötä myös vanhat klassikot kuten Teräsmies, Captain America ja Batman kokivat uuden tulemisensa. Osaltaan myös 60-luvun pop-kulttuuri teki sarjakuvamaailmaa tutuksi Andy Warholin ja Roy Lichtensteinin kaltaisten taiteilijoiden töiden kautta.

Loppujen lopuksi Batman tuli valituksi gallup-kyselyn myötä. Sarjaa toteuttamaan valittiin tunnettu veteraani-tuottaja William Dozier, joka kehuskeli, ettei ollut lukenut eläissään ainuttakaan sarjakuvalehteä. Dozier sai asiaan perehtymättömänä kuningasajatuksen ja samalla useat asiaan vihkiytyneet Batman-fanit suuttumaan tuomalla tahallisen banaalin ja huonon maun kruunaaman esteettisen ihanteen sarjan ylimmäksi kantavaksi ajatukseksi. Ns. camp-asenne oli amerikkalaiselle tv:n katsojalle tuttu tapa katsoa esimerkiksi ikivanhoja Roy Rogersin laulavan karjapaimenen seikkailuja. Mutta kuusikymmentäluvulla opittiin campia tuottamaan myös tietoisesti. Meilläkin nähty saman aikakauden amerikkalainen Salainen agentti 86 oli samaa genreä.

Campia tutkineen Susan Sontagin mukaan campin olemus kiteytyy esimerkiksi sellaisiin sanoihin kuin keinotekoinen, epäluonnollinen, tutun ja turvallisen äärimmilleen venyttäminen. Campin olemukseen kuuluu usein sisällön merkityksen väheneminen muodon ja tyylin kustannuksella. Esityksestä ei haeta syvää sanomaa vaan keskitytään nauttimaan sen ironisesta ja parodisesta asenteesta. Lapsista kokenut tv-velho ei ollut huolissaan. Heille riittäisi seikkailun ihmeellinen maailma. Mutta miten saisi koukutettua aikuiset katsomaan sarjaa lasten kanssa tai vaikka yksikseen. Heille täytyi löytyä oma metatasonsa. Dozierin ajatus olikin liioitella ihan kaikessa, niin vilpittömästi ja vakavalla naamalla, että aikuiset pitäisivät sitä huvittavana.

Keskiverto telkkarin tuijottaja Suomessa ei osannut hymyillä vinosti sarjan jaksoille. Täällä ei tunnistettu campia eikä tunnettu sarjakuvan traditiota. Meillä oltiinkin huolissaan ohjelman raaistavasta vaikutuksesta. Suomessa katsottiin Batmania viattomasti ymmärtämättä että sen kerronta on koko ajan suhteessa traditioon eikä niinkään todellisuuteen. Nykykatsojan on vaikea ymmärtää tuota sokeaa pistettä sillä niin ilmeistä ja suorastaan päälle pursuavaa on sarjan hassutteleva estetiikka.

Batmania esitettiin Suomessa 46 jaksoa elokuusta 1966 elokuuhun 1967. Kaiken kaikkiaan jaksoja kuvattiin 120 ja Yhdysvalloissakin sarja tuli tiensä päähän vuonna 1968.  Mutta Batmania ei unohdettu. Aina uudelleen ja uudelleen se on löytänyt tiensä ihmisten sydämiin. Tummanpuhuvia ja totisemmalla naamalla tehtyjä yönsankarifilmatisointeja edelsi Frank Millerin luoma uusi Batman-sarjakuva. Vuonna 1989 näki päivänvalon ensimmäinen ”nykyaikainen” Batman-elokuva. Kevyen kuplivasta campista siirryttiin synkistelevän ohjaaja Tim Burtonin myötä goottilaisiin sielunmaisemiin. Batman-hahmon suuruudesta kertoo supersankarin taipuminen moneksi.  Taidehistorian kontekstissa kevyellä otteella moneen suuntaan keljuileva pop-taide istui Batmanin pirtaan yhtälailla hyvin kuin Burtonin ihailema saksalainen ekspressionismi.