Tartuinpa pitkästä aikaa Tarzaniin. Edgar Rice Burroughsin kolmannessa Tarzan-kirjassa Tarzanin pedot etokatala venäläinen roisto Nikolas Rokoff iskee Tarzania arkaan paikkaan. Hän ryöstää Tarzanin perheen. Tarzanin poikaa odottaa ihmissyöjäheimo ja parempaa puolisoa Janea vielä jotakin pahempaa. Itse Tarzanin Rokoff pudottaa alastomana afrikkalaisen saaren rantaan. Mutta se ei Tarzania hidasta. Hän tutustuu sikäläiseen apinaheimoon ja vangittuun leopardipoloiseen, jonka Tarzan vapauttaa ja saa siten puolelleen. Yhdessä tämä hurja joukko lähtee Rokoffin perään. Hurjien vaiheiden ja lukuisten ruumiiden jälkeen Tarzan tietenkin vapauttaa perheensä. Rokoffille käy ohraisesti. Tarzanin leopardiystävä pistelee keljun miehen suihinsa niin että jäljelle ei jää muuta kuin veritahra ja murskaantuneet luut.

Kirjassaan Valkoinen pimeys – Afrikka kolonialistisessa kirjallisuudessa (1997, Gummerus), Olli Löytty näkee Tarzanin merkityksen eräänlaisena epäonnistumisen mahdollisuudesta riisuttuna viidakkojiminä, Teräskurtzina, joka jälkikolonialistisen häpeällisen häviön näyttämölle heilahtaa liaanilla pelkkä veitsi aseenaan ja selviää voittajana älynsä ja suvereenin fysiikkansa ansiosta. Löytty tekee mielenkiintoisen havainnon. Toisin kuin elokuvissa Tarzan on alkuperäistarinassa puoliksi herrasmies ja puoliksi apinamies. Tarzanhan oli sattuman oikusta viidakkoon joutunut englantilaisen yläluokan edustaja, joka tutustui isänsä jälkeen jättämistä papereista sukunsa tarinaan ja omaksui kirjallisuudesta eurooppalaiseen kulttuuriin. Näin Tarzan tarkkaili ympäristöään ennen kaikkea englantilaisen gentlemannin silmin. Hänen maailmankuvansa oli yläluokkaisen eurooppalaisen, ei apinamiehen.

1700-luvulla Daniel Defoen kehittelemä teos onnettomasta Robinson Crusoesta aution saaren vankeudessa oli aikakautensa tuote. Defoe levittää kirjassaan valistusajan lempiajatuksia uskosta järkeen, ahkeruuteen ja moraaliin, luonnonlapsen sisäiseen hyvyyteen ja sivistykseen unohtamatta siirtomaavallan siunauksia. Parisataa vuotta myöhemmin ilmestynyt Joseph Conradin Pimeyden sydän taas on eräänlainen tilinpäätös tuolle aikakaudelle. Näiden kirjojen väliin mahtuu kolonialismin koko kirjo. Parinsadan vuoden aikana eurooppalaiset olivat ottaneet haltuunsa suuren osan Euroopan ulkopuolisesta maailmasta. Conradin kirjan Kurtzin hahmossa henkilöityy seuraus tuosta kaikesta – vallalle ja rikkauksille järkensä menettänyt villi-ihminen. Pimeyden sydän sijaitsee paitsi Kurtzin rinnassa myös Afrikassa ja sen vihamielisen viidakon ytimessä. Onko Afrikassa jotakin sellaista joka saa ihmisestä esiin hänen kaikkein alhaisimmat puolensa?

Mutta Tarzan on tässä suhteessa koskematon. Vaikka Tarzan syö raakaa lihaa ja keskustelee apinoiden kanssa, on hän pohjimmiltaan aristokraatti, jolle villi ympäristö ei voi mitään. Ja kun Tarzan paljastuu herrasmieheksi, barbaarin epäkiitollinen rooli jää afrikkalaisille. Briteille herrasmiesmäisyys oli yksi imperialismin avainkäsitteistä pitäen sisällään oikeutuksen toisten kansojen hallitsemiseen. Gentlemanni ei tavoitellut niinkään omaa kuin sen yhteiskunnan etua, jonka jaloin tuote hän oli. Rotuoppi oli yksi tapa perustella ajattelua, johon kolonialismi ja imperialismi perustuivat.

Löytty näkee allegorian Tarzanin kehityksessä ja oppimisessa koko ihmissukua koskien. Sen mikä Tarzan oppi elinaikanaan, samaan pystyy ihmiskunta olemassaolonsa aikana. Tarzanin kulttuurievoluution merkittävimmät vaiheet ja niiden merkitykset Löytty kirjaa seuraavasti; uiminen viittaa kykyyn ylittää valtameret, käden taidot kaupan- ja sodankäyntiin ja lukutaito sivilisaatioon.

Monitaitoiselle Tarzanille ei keljuile kukaan. Sen sai Rokoff-raukka tuta. Viidakon supermiehellä kun ei ole kryptoniittia, Akilleen kantapäätä. Aivan haavoittumaton hän ei kuitenkaan ole. Maistettuaan sivilisaation hedelmää Tarzan joutui jättämään viidakkokotinsa  ja matkustamaan Janen perässä länteen. Terminaattori oli kohdannut Domestikaattorinsa.